Mikä ihmeen jupelo?
Sana jupelo ei tarkoittane mitään.
Mutta täällä on ennen julkaisemattomia tositarinoita tosielämästä. Kannattaa lukea ja viisastua.
Sana jupelo ei tarkoittane mitään.
Mutta täällä on ennen julkaisemattomia tositarinoita tosielämästä. Kannattaa lukea ja viisastua.
Siihen aikaan, kun ei ollut vielä kivipesua keksitty, vannottiin tummansinisten farkkujen nimeen.
Olen pannut merkille, että taas on tullut muotiin tuo väriä päästävä look.
Silloin kun minä sellaiset ensi kertaa jalkaani vedin, niin valikoimaa vaaleisiin sävyihin ei ollut. Oli vain kiltisti pidettävä tummia ja toivottava, että väri aikanaan lähtisi ja housut näyttäisivät joskus vielä hamassa tulevaisuudessa kauniin vaaleilta.
Näinhän minä teinkin, mutta siihen aikaan eräs hyvä kaverini oli tuon asian suhteen hyvin malttamaton, hän oli näet sitä mieltä, että farkut ovat hienot vain vaaleina ja sellaiset niistä pitäisi saada hyvinkin nopeasti. Hän ryhtyikin miettimään, kuinka saisi monivuotisen vaalennusprosessin läpiviedyksi lyhyemmässä ajassa.
Vaikka vanhaa aikaa elettiinkin, olivat kuitenkin vaalennusaineet jo olemassa. Toisin sanoen kloriitti. Kaikki, jotka tuon aineen kanssa ovat olleet tekemisissä tietävät, että liemi on tehokasta. Eikä sitä tarvita kuin korkillinen, niin selvää jälkeä syntyy. Turvallisinta on tietenkin hoitaa putsaaminen tuon aineen kanssa siten, että laimentaa sitä vedellä. Näin säästytään ikäviltä yllätyksiltä.
Mutta kun kyseistä ainetta kaverini ensi kertaa käytti, ei hänellä ollut tietoa sen tehokkuudesta sen paremmin kuin annostelustakaan. Niinpä kylpyammeen pohjalle Jamekset paiskatessaan heitti hän sinne myös kokonaisen kloriittipullon perään. Ikään kuin varmuudeksi vielä, jätti hän uudet rakkaat housunsa yön yli ammeen pohjalle vaalenemaan.
Työn tulosta aamulla katsellessaan hän olikin silminnähden tyytyväinen, housut olivat juuri niin kuin pitääkin: kauhtuneenvaaleat ja sen näköiset kuin niillä olisi vuosikaudet talsittu nuoruudenaikaisia, pitkiä katuja. Yön yli prosessi oli kannattanut.
Se tässä jutussa on vain ikävää, ettei niillä nyt enää sen vaalennusoperaation jälkeen talsittu metriäkään. Nämä, veikkaan kaverini housuhistorian lyhytaikaisimmaksi jääneet housut, eivät kestäneet enää jalkaan vetämistä, vaan ratkesivat saumoistaan ja niin unelma vaaleista kauhtuneista farkuista jäi edelleen kytemään.
Seuraavana päivänä kun astelimme kauppaan, kaverini valitessa uusia housuja, kysyin häneltä, että kuinka hän nyt taas jaksaa odottaa farkkujensa kauhtumista. Kaverini improvisoi ilmoille vastauksen, jota olisin valmis pitämään vaikkapa jonkinasteisena farkkujen filosofiana.
Mieleeni ovatkin jääneet hänen opettavaiset sanansa: ”Farmarihousut ovat oikeastaan hyvänäköiset aina ostopäivästä siihen saakka, kunnes hajoavat. Jokainen sininen sävy on käyttäjälleen silmän ilo jokaisena käyttöpäivänä. Tummansininenkin on loppujen lopuksi aivan tavattoman hieno väri.”
Tarina luotu 21.10.1997
Tiedättekö mitkä hampaat tulevat ihmiselle viimeiseksi? No, tietenkin tekohampaat. Ne ovat helpohkot laittaa suuhun, mutta näyttävät myös toisinaan tulevan sieltä aika löysästi ulos.
Joidenkin ihmisten tekohampaat pitävät ikävää ääntä omistajansa puhuessa, ikään kuin viheltävät omia aikojaan. Olen kuullut, että on olemassa sellaista kiinnitettä, jolla ne saataisiin pysymään jämäkästi leukaluiden välissä. Silloin nämä sivuäänetkin olisivat vähäisempiä.
Seuraavan tarinan henkilö muuten käyttää tekohampaita, sekä nykyään myös tuota em. liisteriä.
Sitä hän olisi todennäköisesti alkanut käyttää jo aikaisemminkin, jos olisi tiennyt mitä menetti.
Oli lauantai-ilta. Rantasauna oli kauniissa kesäillassa sopuisasti lämpiämässä. Isäntämme teki perheelleen vastat, pian päästäisiin kylpemään. Rivakat löylyt koht’silleen otettiinkin ja selät suimittiin raakaa voimaa käyttäen tuoreen koivun tuoksuisilla vastoilla. Pianhan siinä hiki virtasikin jo siihen malliin, että oli pakko mennä vähän vilvoittelemaan. Siihen ei riittänytkään pelkkä ulkoilma, vaan kirmattiin suoraan järveen.
He, jotka ovat pohjoisten järvien kanssa tulleet sinuiksi, tietävät, ettei veden lämpötila vedä vertoja kylpylöiden kuumille lähteille. Olisihan se tämänkin kaverin täytynyt tietää, eikä veteen hypätessään karjaista niin, että tekohampaat suusta varisivat. Ja jottei tämä hampaiden onkiminen olisi liian helpoksi käynyt, niin asian saattoi vaikeammaksi vielä järvenpohjan paksu liejukerros. Sinnehän nämä upposivatkin tuossa tuokiossa. Musta muta piti huolen siitä, että kallis purukalusto jäi ainiaaksi Ahdin valtakuntaan.
Se saunareissu päättyi siis ikävästi. Olisipa kaverillamme olleet edes varahampaat, mutta kun ei, niin kahvipöytäkeskustelukin meni vaikeaselkoiseksi sössöttämiseksi. Sen verran puheesta kuitenkin otettiin tolkkua, että tiedettiin hampaiden järvenpohjaan painuneen. Sehän tosin ymmärrettiin muutenkin, tuskinpa isäntä tuossa nyt olisi huvikseen turpa rullalla istunut, ainakin 20 vuotta vanhentuneena.
Niiden hampaiden perään ei sitten enää huudeltu. Seuraavan kerran, kun läheiseen kirkonkylään tuli asiaa, hankittiin leukaperiin uudet, entistä paremmat värkit. Lisäksi vielä sellaista ainetta, jolla nämä kiinnitettiin ikeniin. Teknikko antoi niin aineelle kuin hampaillekin takuun, että suven aikana suussa pysyvät, mutta avannon kylmyys saattaa aiheuttaa liiallisen kalinan.
Tekarit osoittautuivatkin myöhemmin hyväksi hankinnaksi, sekä myös niitä suussa pitävä kiinnite.
Varsinkin silloin se oli tarpeen, kun isäntä nuottaa vetäessään oli saaliiksi saanut sen ison hauen.
Kyllä siinä koko venekunta mykistyi, isännän päästäessä sellaisen huudon kuin olisi järveen pudonnut. Ei hän kuitenkaan pudonnut, vaan pelästyi haukea, joka niin ilkeästi irvisti, isännän vanhoilla hampailla.
Tarina luotu 9.2.1997
Suuri munausten kirja ilmestyi joskus 1980 – luvun alkupuolella. Kirjan hauskat tarinat tuskin perustuivat tositapahtumiin. Eivätkä varmaankaan olleet kenellekään omakohtaisesti sattuneita. Sittemmin kirja katosi, eikä siitä tietääkseni otettu uutta painosta. Silloin tällöin on käynyt mielessäni, että olisi mukava lukea noita tarinoita uudestaaan, koska ne ovat ajan saatossa haihtuneet muististani.
Seuraava tarina on kuitenkin vielä suhteellisen tuoreessa muistissa ja se on sattunut - niin ei tietenkään itselleni - vaan sisaruksilleni.
Sisarukseni olivat kaksistaan kesäpaikassamme, kun naapuriperhe tupsahti yllättäen vierailulle. Sisareni kertoi, että hänellä ei ole koskaan hävettänyt yhtä paljon kuin tuolloin.
Pienen tarinoinnin jälkeen veljeni keitti vieraille kahvit ja ohjasi heidät keittiön pöytään. Kahvileiväksi hän laittoi pöytään vanhat rinkelit. Ne olivat olleet tietenkin joskus tuoreita, mutta siitä taisi olla tosin jonkin verran aikaa, ehkäpä pari vuosikymmentä. Taisivat olla siltä aikakaudelta, kun oma jälkikasvuni olivat vielä lapsia ja rinkelit pehmeitä, kun niitä mutustelivat.
Sen verran kovia ne nyt olivat, että eihän niihin naapurin vanhan pariskunnan purukalustot olisi pystyneet. Sehän vasta olisi ollut noloa, jos niitä järsiessään tekohampaat olisivat pöydälle luiskahtaneet. Eivätkä he niitä ottaneetkaan. Pariskunnan poika sen sijaan otti yhden ja pienen yrityksen jälkeen ojensi vaivihkaa sen pöydän alla vahtivalle koiralle. Koira ottikin lahjoituksen iloisesti vastaan ja alkoi leikkimään rinkelillä. Ja se kuulosti siltä kuin olisi kalunnut luuta.
Myöhemmin äiti kertoi, että olisihan siellä ollut mustikkapiirakkaa. Äiti oli laittanut sitä veljelleni mukaan juuri siltä varalta, jos sinne tulee vieraita. Velipoika oli kuitenkin vastannut, ettei halunnut kattaa kahvipöytää piirakoiden kera, koska oli hänen tiskivuoronsa ja niitä varten olisi pitänyt laittaa omat lautaset. Olisi tullut ylimääräistä tiskiä, ja rinkelithän voitiin syödä käsistä.
Tuo ilmoitus ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Asiaan löytyi aivan eri syy. Veli oli kyllä mennyt puojiin hakemaan piirakoita, mutta olikin aikaisemmin niitä sinne viedessään unohtanut laittaa ne kannelliseen puulatikkoon. Ne olivat jääneet laatikon päälle. Ja nyt niihin oli ilmestyneet kahdet hampaanjäljet. Siis kahdet!
Veli oli ottanut valokuvia piirakoista ja lähetti ne minulle. Kuvista saattoi selvästi havaita, että piirakoista oli haukattu ja hampaanjäljet kuuluivat kahteen eri eläinkuntaan kuuluvalle jyrsijälle. Aikoinaan biologian oppitunneilla käytiin läpi pääpiirteittäin eri eläinten jalanjäljet. Hampaanjäljet eivät kuitenkaan sisältyneet opetussuunitelmaan. Jos jokin luonnontieteilijä olisi ollut tuolloin paikalla, hän olisi varmasti osannut kertoa mitkä eläimet olivat olleet kyseessä. Itse arvioin, että ne olivat metsähiiri ja orava.
Se, että piirakoita ei ollut syöty kokonaan jäi minua askarruttamaan. No, oravahan ei pidä pehmeästä eineksestä, pikemminkin rinkelistä, joten sen haukkauksen kyllä ymmärtää, mutta hiiri tavallisesti aterioi viimeiseen muruun.
Sisareni oli vain pari päivää aikaisemmin soutanut mantereen puolelle. Oli viettänyt naapureilla vieraanvaraisen herkkuhetken. Emäntä oli tarjonnut haudutettua teetä sekä laajan sortimentin maukkaita leivinuunin antimia, samalla kun talon isäntä oli viihdyttänyt kertomalla hersyttäviä vitsejä.
Vastavuoroinen saarenvierailu ei siis mennyt aivan yhtä lailla putkeen. Niinpä sisareni päättikin tarinan, joka kenties sopisi siihen suurten munausten kirjaan, sanoihin: Arvaa hävettikö?
Eihän minun tarvitse sitä arvata.
Tänä päivänä "Baari" on verrattain harvinainen käsite. Noita entisaikain baareja – jotka olivat oikeastaan myös kahviloita - niitä kun ei oikeastaan näy enää missään.
Tien päällä liikkuessani, joskus harvoin olen kuitenkin sellaiseen törmännyt, ja se on aina tuonut kaihoisia, nostalgisia muistoja mieleeni. Olen muistellut mielessäni nuoruuteni aikaista baarikulttuuria, jota tuskin koskaan enää saadaan takaisin.
Entisaikaset baarit olivat kalustukseltaan hyvin yksinkertaisia, jopa askeettisiakin. Mutta sitä tunnelmaa, joka niissä siihen aikaan oli, ei löydy tämän päivän kuppiloista.
Minulla on hieman sellainen käsitys, että ennenvanhaan istuskeltiin enemmän baareissa, tavattiin tuttuja, pelattiin shakkia ja jopa flippereitäkin, tosin näitä kylläkin myöhemmin.
Kahvilat ovatkin nykyään sisustukseltaan täysin erilaisia, enkä tunnekaan niitä ollenkaan niin kotoisiksi, kuin ne nuoruuden ajan vastaavat.
Baareissa istuskeltiin nuorempana hyvinkin taajaan. Minunkin kotipaikkakunnallani näitä - toinen toistaan hullumman nimisiä - riittikin, ja sattuihan niissä sitten kaikenlaisia hauskoja tapauksia.
Nimittäin eräässä baarissa oli tullut miesporukan kesken vähän kärhämää. Tuohon aikaan ei yleisillä paikoilla tarvinnut kovinkaan paljon ääntänsä korottaa, kun se jo johti pahennusta herättävään tilanteeseen. Baarimestarin varoituksista huolimatta, meteli pöydässä ei ottanut laantuakseen, joten paikalle oli soitettava poliisit.
Pakollisen kahvitauon jälkeenhän ne jeparit sitten paikalle maijoineen ilmestyivätkin.Tuolloin pöytäseurue oli kuitenkin jo rauhoittunut, eikä varsinaista taistelua enää ollut havaittavissa. Virkavallan tepastellessa baarissa, lähtöä tehden, eräs pöytäseurueen jäsenistä huomautti heille kuitenkin jotakin sopimatonta, ja se johtikin aina tilanteeseen, joka kehkeytyi käsikähmäksi.
Rymistely aloitettiin sisätiloissa, mutta niiden käydessä ahtaiksi, jouduttiin siirtymään ulkopuolelle. Painiottelua muistuttava matsi keräsi sankan joukon yleisöä ympärilleen. Osa seurasi taphtumaa turvallisen matkan etäisyydeltä.
Sen aikaiset tappelut olivat kaikin puolin reiluja, mies miestä vastaan käytyjä taisteluja. Siihen aikaan ei vastapeluria potkittu päähän, ja toisen kaatuessaan maahan puolustuskyvyttömäksi, ei jatkettu silmitöntä takomista, vaan katsottiin hänen hävinneen pelin ja sillä selvä. Tämän osoitti myös se, että toinen poliiseista piti itsestäänselvyytenä, että hänen tulisi kuulua katselijoiden joukoon.
Multa taistelutantereella vain pöllysi, kun raavaat miehet väänsivät. Toisinaan näytti siltä, että virkavalta veitsi voiton, mutta hetken kuluttua olikin sitten tämä rettelöitsijä niskan päällä. Taistelu kestikin odotettua pidempään, ja osa yleisöstä alkoikin jo osoittaa kyllästymisen merkkejä.
Mutta kaikkihan sen tietävät, ettei tuollainen taistelu voi loputtomiin jatkua, eikä se jatkunutkaan. Sillä juuri kun rettelöitsijä oli saamassa todellisen yliotteen poliisista, tämä päästikin niin mojovan pierun, että se lamaannutti vastustajansa täysin. Tämän jälkeen hävinnyt osapuoli olikin valmis poliisiautoon vietäväksi.
Kun valtaisa naurunremakka oli ohi, ja yleinen hälinä lakannut, eräs sivusta seurannut katsoja tyytyi vain toteamaan lakonisesti:
"Eihän tuo ollut reilu tappelu, kun toinen pieraisi."
Tarina luotu 23.2.1997
Nykyajan liike-elämässä kailotetaan usein hyvän palvelun perään. Tämä lienee maassamme kohtalaisen uusi asia, sillä vielä pari vuosikymmentä sitten hyvästä asiakaspalvelusta ei ollut tietoakaan. Ei ainakaan baarien ja ravintoloiden sellaisesta.
Tosin tuolloin ikäni puolesta en ravintoloiden tasoa päässyt mittaamaan, mutta baarit pidettiin hyvässä kontrollissa istumalla niissä harva-se-ilta. Mutta ikäväkseni joudunkin toteamaan, että nykyisten ravintoloiden palvelualttius tuppaa toisinaan lähentelemään tuota 70-luvun baarien tasoa.
Entisaikaanhan noita baareja riittikin, ja ne vetivät puoleensa myös kaikenlaista joutosakkia, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin lorvia aikaansa kuluttaen kuppiloissa, korkeintaan muutamalla lantilla baaria rikastuttaen ja sekin tapahtui lähinnä jukeboksin muodossa.
Tälle joutosakille oli joku viisas keksinyt myös sopivan nimen: ”Lättähatut”. Tuota hauskaa nimeä ei enää käytetä kuin korkeintaan junien yhteydessä, ja nekin taitavat olla jo historiaa. Mutta historiaa on sekin, kun pääsin seuraamaan eräässä baarissa lättähatun ja baarimyyjän välistä kaupankäyntiä.
Sain seurata aitiopaikalta, kun lättähattu päätti tilata hampurilaisen. Tilauksen kuultuaan myyjä epäuskoisesti kysyi useaan kertaan, että syökö tämä varmasti sen. Lättähattu vakuutti, että hänellä on niin kova nälkä, että söisi vaikka kolme, jos vain rahaa löytyisi yhtä moneen.
Pitkän tivaamisen jälkeen hänelle sitten hampurilainen pöytään kiikutettiin, ja ahnaasti asiakas ruokaan kävikin kiinni. Palan maistettuaan hän kuitenkin totesi, että kovin on mausteetonta. Niin hän saikin maustekorin pöytään.
Mutta lorauttaessaan HP-kastiketta hampurilaiseensa, tulvahtikin sitä yhtäkkiä pullosta kohtuuttoman suuri annos.
Niinpä lättähattu viittasi paikalle baarimyyjän ja ilmoitti tälle, että hänen hampurilaisensa on nyt täysin piloilla; yltä päältä HP:ssä. Myyjä ilmoitti ykskantaan, ettei hän ole suinkaan vastuussa, jos asiakas kastikkeella annoksensa tuolla tavoin vuoraa. Siitä syntyikin pitkä ja - ainakin sivusta seuranneelle - mielenkiintoinen sananvaihtopeli, josta ei näyttänyt millään tulevan loppua.
Mutta asiakkaan sinnikkyys palkittiin ja hän veti lopulta pidemmän korren todeten: ”Kastikkeen tulisi käyttäytyä siten, että se normaalisti tulee pullosta vain taikomalla ulos, niin paksua sen kuuluisi olla. Vedelläkös sitä on jatkettu, kun sen noin luiruksi olette saaneet.” Tämä riitti myyjälle, eikä hän jäänyt sen enempää kuuntelemaan, vaan kääntyi kannoillaan ja suuntasi kulkunsa kohti keittiötä.
Eikä siinä nälkäinen lättähattu niin kauhean kauan odottanut, kun tuo baariapulainen jo kiikutti hänelle uutta annosta. Mutta sen verran jäi häntä tuo häviö sapettamaan, että hampurilaisen pöytään paiskatessaan sanoi asiakkaalleen: ” Jos vielä tämän sotkette, niin kolmatta ei enää tule.”
Tarina luotu 3.6.1997
Ennenvanhaan, kun kahvihammasta oikein kovasti kolotti, varma tapa päästä tuosta kiusallisesta vaivasta oli pistäytyä kyläpaikassa. Mikäpä olikaan mukavampaa kuin vaihtaa kahvikupposen ääressä muutama mehevä juoru. Nyttemmin tämä hauska vanha tapa - kyläily - on jäänyt historiaan. Se on sääli, sillä minulla siihen ainakin liittyy vallan mukavia muistikuvia. Varsinkin siihen yhteen kyläreissuun.
Siispä ajauduin eräänä lauantai-iltapäivänä kyläpaikkaan. Ja niinkuin asiaan kuului, vieraalle oli yleensä tapana tarjota myös pullakahvit. Talon rouvan pannessa kahvipannun porisemaan huomasikin hän, että kahvileipävalikoima näytti perin köyhältä. Pakastimestakaan ei löytynyt apua ongelmaan, joten ei auttanut muu kuin laittaa talon tytär kauppa-asialle.
Koitin siinä maltillisesti toppuuttaa isäntäväkeä, ettei suinkaan minun vuokseni tuollaista operaatiota tarvitsisi järjestää, mutta asia oli jo saatettu vireille. Näin raapusti isäntä tytölle shekin, savuke suupielessä lisäten vielä, että voisi tuoda hänelle samalla pari tupakka-askia. Pienen hetken kuluttua tytär istua köröttikin autossa veljensä kanssa matkalla tärkeille ostoksille.
Mutta eipä ehtinyt kahvipannu pitää vielä kunnon porinaa, kun tytär takaisin palasi, kalpeana kuin kalkkilaivan kapteeni. Ehdimme jo pelätä pikkuveljelle jotain sattuneen, mutta ei sentään, vaan jotain muuta oli luvassa: Tytär kertoi jättäneen lähtiessään shekin auton katolle, eikä pysähtyessään sitä enää siitä löytänyt. Oliko tuo nyt ihme. Navakka talvinen puhuri oli kevyen paperilappusen pois lennättänyt. Ja tuskinpa se olisi auton katolla muutenkaan kovin kauan aikaa pysynyt.
Eikä siinä auttanut muu kuin lähteä porukalla tuota kallisarvoista maksuvälinettä maastosta naaraamaan, mutta kovin oli tuloksetonta etsiskelymme. Sehän nyt oli muutenkin selviö, sattui vaan olemaan niin ikävä asia, että shekki oli vihkon viimeinen, ja isäntä kovana tupakkamiehenä joutuisi olemaan kiusallisen hermopaineen alaisena kokonaisen viikonlopun. Lähinnä sen vuoksi tuota epäonnistumiseen tuomittua yritystä koetimmekin läpi viedä. Sen kyläreissun juorut läpikäytiinkin suurelta osin ulkona ja jämät jätettiin pullattoman pöydän ääreen, johon ulkosalta tyhjin toimin, pitkän tovin kuluttua palattiin.
Seuraavan kerran, kuukausien päästä, kun kyseiseen kyläpaikkaan uudelleen tuli asiaa, sainkin huomata, että vahingosta oli viisastuttu. Siellä näet sattui olemaan kaikki herkut valmiina pöydässä. Taisinpa siinä oikein ääneen ihmetellä, miksi pöytä näytti olevan suorastaan notkonaan leivonnaisia. Samantien sain kuulla, että naapurin poika oli löytänyt läheisestä metsästä, kevätauringon sulattamasta lumihangesta, sellaisen kellertävän paperilappusen. Kuukausia aikaisemmin tuulen viemän shekin.
Istahdin pöytään ihmetellen, että sitäkö tässä nyt oikein kakkujen kera juhlittiin.
- No ei varsinaisesti, isäntä ilmoitti naama loistaen, vetäen samalla esiin lompakkonsa. Shekit oli tässä talossa nyt jätetty historiaan. Kevyt ja epävarma maksuväline, jonka tuulikin joskus vei, oli vaihdettu varmempaan ja modernimpaan muovirahaan.
Isäntä, jonka karvainen naama koristi tuota muuten niin hailakanväristä muoviläpyskää, oli koekäyttänyt uutta rahaansa.
Leipomosta sillä oli saatukin pöytä täyteen herkkuja. Kyllä näitä kelpasi vieraille tarjota.
Tarina luotu 24.2.1997
Tämä kuva ei liity tarinan vierailuun